Aamusella yritin päivittää, mutta sormet eivät pysyneet näppäimistöllä, joten jätin väliin.

Heräsin Rakkaan kelloon, en tiedä mihin aikaan mutta, koska hänen oli tarkoitus lähteä pilkille, aikaisin. Mitään ei tapahtunut. Kello vain soi. Tönäisin häntä, ei mitään.

-Sammuta kello.

-Täh?

-SAMMUTA KELLO. Ymmärrätkö?

-En.

-Täh?

Sana "En" oli viimeinen looginen sana, jonka hän sanoi. Sokeri oli yön aikana huvennut olemattomiin. Nousin, hain mehua, johon lisäsin sokeria pari-kolme lusikallista ja palasin makuuhuoneeseen. Hän ei enää ollut senkään vertaa tolkuissaa. Jo peittoa poistaessani, hän potki ja saatuni nilkoista kiinni, käännettyäni ne lattialle, hän yritti käyttää minua nyrkkeilysäkkinä. Saatuani hänet istumaan, juotin mehun ja hain lisää. Toista lasia juodessaan, hän yritti purra lasia, sitä ei ole ennen sattunutkaan. Minua hän kyllä on purrut. No, ei onneksi saanut säröille. Hain voileivän ja sain syötettyä sen puoleen väliin, kun alkoi huutaminen. "Mä hakkaan sut." "Mä tapan sut."  Kuulin, kun Misu heräsi ja itki. Jonkin aikaa painittuamme. Misu huusi:"Soita auto, mä en jaksa." Annoin periksi ja soitin ambulanssin. Ambulanssia odotellessa Rakas palasi jotenkuten tähän maailmaan. Könysi ympärinsä ja vasta ambulanssihenkilöiden tullessa istui pöitään ja suostui syömään itse.

Periaatteessa ampulanssin soitto oli turha, mutta vaikea on jäädä odottamaan, onko saanut toiselle riittävästi sokeria sisään vai ei.

Iltasella kehoitin Misua lähtemään kesäksi Helsinkiin." Jos kerran aiot tosissasi muuttaa sinne joskus, on ehkä parempi, että ajat sen ajokortinkin siellä." Misu riemastui. Kyllä hän on pienen elämänsä aikana saannut kuulla tätä aivan tarpeeksi. Vielä vuosikoulua, toivottavasti jaksaa vielä sen aikaa meitä. Itsestäni en tiedä.