On aika omituinen asia. Yleensä, kun puhutaan "valikoivasta muistista", puhutaan tahallan unohtamisesta. Mutta oikaesti muisti unohtaa asioita ihan tiedostamatta. Kun ajatus psyykkisesti sairaan auttamisesta tuli mieleeni, muistin monia asioita, joita en oikeastaan enää tiennyt muistavani.

Asuin lapsuuteni Malmilla ja se on hyvin selkeä, onnelinen ajanjakso. Meiltä oli jengi, jossa teimme mitä vaan.  Minä olin porukan nuorin ja mukana vain veljeni siivellä. Aivan täysivaltaisena jäsenenä, mutta alunalkaen kuitenkin isoveljeni siivellä, eikä kenenkään mieleen tullut päästää mukaan ketään toista ikäistäni kakaraa. Olin siitä hyvin ylpeä ja veljeni oli minulle jumala. En tiedä millaiseksi maailma olisi tullut, jos kaikki olisi saanut jatkua niin. Eipä sitä kukaan. Koko kortteli ja vähän ylikin jyrättiin matalaksi ja jengi hajosi totaalisesti taivaantuuliin. Jos olisimme vain muuttaneet, olisimme voineet edes käydä ja viivähtää hetken, mutta ei ollut mihin palata. Jengi ei kokoontunut täydessä mitassaan enää koskaan.

Itäkeskus, niin en tiedä haluanko muistaa. Olen hannari. No, perus juttu kohdallan oli se, etten koskaan ole käynyt asuialueeni koulua. Joten minulle oli luonnollista, että ystäväpiirejä oli useampia, eivätkä ne tunteneet toisiaan. Veljeni oli edelleen paras ystäväni ja vähintäänkin "jumalasta seuraava". Missä kohtaa kaikki meni pieleen?

Ehkä minun pitää tässä kohtaa muistella lisää, jos voin. En tiedä. Täytyy löytää kohta, mistä aloittaa. Ehkä se löytyy huomenna. En tiedä.

Soi Depeche Mode ja Dream On en tiedä kenen koneelle haalima. Olen taas eksynyt vieraalle genrelle.