Eräällä sukulaisella oli aseenkantolupa ja ase. Periaatteessa kai metsästykseen. Hän oli psyykkisesti sairas ihminen, jolla oli välillä parempia ja välillä huonompia kausia. Kun hänen sisarensa lapset muuttivat pois kotoa, sisar pyysi veljen luokseen asumaa. Sillä hetkellä veljellä kun oli parisuhteessa kriisi. Monta vuotta he asuivat rinnatusten. Veljelle tuli "huono kausi" ja hän yritti tappaa sisarensa. Onneksi kuristamalla eikä ampumalla. Sisar pääsi pakoon, juoksi poliisiasemalle ja veli vietiin taas vaihteeksi psykiatriselle hoitoon. Veljen kaapista löytyi monen kuukauden lääkkeet, jotka hän oli jättänyt ottamatta. Sairaalassa uskottiin kaikki tämän sairaan ihmisen jutut sisaresta (jo useamman vuoden kansaneläkettä nauttineesta), jonka hän (veli) oli ottanut hyvää hyvyyttään luokseen asumaan omaan asuntoonsa ja joka piti hurjia juhlia yökaudet, jolloin veli ei voinut nukkua, mutta ei hän hyväsydämmisenä ihmisenä voinut rakasta sisartaan kadulle heittää. Veli kotiutettiin ilmoittamatta ja löytyi keittiöstä ihmettelemästä:" Miksei ruoka ole jo valmis kun aika on jo?" Sisko ei päässyt vejestään eroon kuin irtisanomalla asuntonsa ja muuttamalla muualle. Hän oli piiloittanut aseen ja se muutti hänen mukanaan. Vasta veljen kuoleman jälkeen sisar kantoi aseen sille samaiselle poliisiasemalle ja kertoi sen löytyneen jäämistöstä.

Olennaista tässä jutussa on se, ettei aseenkantolupaa koskaan peruttu, vaikka sen haltija oli sairas ja vaarallinen ympäristölleen.