Kävin kirkossa, kuin paraskin uskovainen laulamassa kauneinpia joululauluja. Ei ollut ovensuussa kukaan kysymässä jäsenkirjaa ja ajamassa pakanoita pois. Kirkko oli liki täysi. Yritin valita penkin niin, ettei suoraan edessäni istuisi ketään, mutta siihen sittenkin istahti yksi miesparka. Toivottavasti oli korvatulpat matkassa;) Minä kun en ole mikään kuorolaulaja. En hallitse ääntäni niin, että se soisi hiljaa. Joko suhisen tai sitten kristallit helisee. Ikkunoita en ole vielä rikkonut.

Viime viikolla pysähdyin kirjastossa Stephen King:n eteen ja sorruin Kuulolla kirjaan. En minä ole hänelle mitään anteeksi antanut, mutta jos tämä olisi paljastunut seitsen-osaisen trilogian ensimmäiseksi osaksi, voisin kevyesti olla taas toistakymmentä vuotta ilman Kingiä. Kirja tuntui siltä kuin olisi vetänyt vanhat hanskat käteen. Tuttu ja mukava, aavistuksen yllätyksetön, mitä en kai koskaan ennen sanonut hänen kirjoistaan, mutta, mutta... Minusta on tainnut tulla ronkeli.

Ai, mutta kuva....

Käviskös lisää heikkoja jäitä?

Ei kanna, ei.