Viime yönä Vaari heitti henkensä. Tämähän oli tavallan ihan odotettavissa oleva tapahtuma. Kahteen viikkoon hän ei enää edes yrittänyt puhua. Hyvä kun jaksoi avata silmänsä ja nyökätä aavistuksen kysyttäessä jotain. Terveellä kädellään puristi kädestä hieman.

En oikein tiedä, kuinka surullinen tässä kohden pitäisi olla? Vai pitäisikö olla tyytyväinen kun väistämättömän odotus hänen kohdaltaan on ohi?

Voisin tietenkin ihmetellä, oliko elämä täysi ja riitävän pitkä, jos jälkeen jääneet eivät tunne kohtuutonta tuskaa poistuneen lähdettyä? Vai jäikö elämä ontoksi ja tyhjäksi, jos kukaan ei kyynelehdi lohduttomasti?

En tiedä, minkä kiven alle poikasi Sinut hautaavat, mutta tältä hautuumaalta se luultavasti löytyy.