Tammikuun loppuun saimme äidin asunnon tyhjäksi ja avaimet luovutettua. Viimeinen matka sillon toi tunteen, ettei Helsinkiin tarvitse mennä enää ikinä. Siinä erehdyin.

Äiti lähti viimein helmikuun alkupuolella viimeiselle matkalleen. Hautajaiset oli pienet ja koruttomat. Vain me sisarukset perheineen. Yhdeksän henkeä, ei pappia, ei vahtimestaria, ei haudankaivajaa. Vain uurna, pieni monttu mummon haudalla, me ja pitkä, kapea polku yli metrisessä hangessa. Kaikki ihme kyllä käyttäytyivät asiallisesti.

Siskot ovat sen jälkee riidelleet kerran puhelimitse. Puheväli eivät ole sen koomin palanneet. Minä olen toiminut sähköisenä välikätenä.

Kuvittelin perunkirjoitusten olevan vihon viimeinen viimeinen matka, mutta ei. Vielä allekirjotus tilaisuus ja sen jälkeen perinnön jako, jota en tahtoisi ajatella ollenkaan.

Äidillä kun oli se mökki. Mökki, jota ei kukaan halua. Mökki, jolla kukaan ei tee mitään. Mökki, joka luhistuu oman poinonsa alla. Mökki, jonka tontin vuokrasopimus loppuu, kun 30-luvulla syntynyneen maanomistajan aika jättää. Mökki, jolla olen luvannut pitää vpk.n harjoitukset. Mökki, josta luopuminen murtaa sydämmeni.

Eli vielä muutama viimeinen matka edessä.